torstai 21. toukokuuta 2015

Puhelu

-Usko minua, kirje ei ole minulla! naisen ääni kivahtaa puhelimeen.
- Missä se sitten on? Viimeksi muistan sen olleen sinulla!
- Miksi me edes puhumme tästä jos et usko minua!
 -Uskon minä, tiedät sen. En halunnut pahoittaa mieltäsi olen vain huolissani, lempeä mies ääni vastaa.
- Niin olen minäkin. Jos se ei ole meillä niin ei tässä montaa vaihtoehtoa ole.
- Bolsen on kuollut, Hotari on kuollut, Simonen on kuollut, muista minulla ei ole tietoakaan, mies luettelee.
- Mitä jos se on jäämistön mukana joutunut vääriin käsiin? nainen kysyy hätääntyneenä.
- Ei sekään ole mahdotonta, mutta uskon, että asiat on hoidettu niin ,että se kulkeutuu ajan kanssa oikesiin käsiin.
- Olisi helpompaa jos tietäisi missä se on. Ajattele jos kaikki salaisuutemme paljastuu.
- Ole huoleti. Ei kukaan uskoisi lukemaansa, ellei tietäisi ensin hiventä totuudesta ja siitähän ei tiedä kuin me jotka olemme jäljellä. Nimet tuskin sanovat kellekkään mitään, mies vastaa lohduttavasti.
- Niin, ehkä olet oikeassa.
- Sinun vuorosi uskoa minun sanaani.
- Uskon minä.Aina. Näkemiin!

Kuva: Alan Bruce/Flickr
Luurit sulkeutuvat. Keskustelijat ovat silti erittäin huolissaan tahollaan. Pitäisikö varoittaa muita, vai olla hiljaa kunnes jotain tapahtuu. Ehkä olisi parempi olla kaivamatta enempää...